57-vuotiaana istun munasillani vuokrakaksion parvekkeella. Miettien, että ehkä tähän mennessä olisi voinut jo olla jotain enemmänkin… Toki myönnän, että omilla valinnoillani ja teoillani on ollut suurikin vaikutus elämän kulkuun, mutta kenelläpä ei.

 

Niin kuin varmasti moni muukin, mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin, ja kauaa pohtimatta keksin montakin asiaa. Tosin saman tien ymmärrän tuon ajatuskulun turhuuden, sillä tässä ja nyt on tilanne, jossa olen, enkä mennyttä voi enää muuttaa.

 

Niin kuin varmaan lähes kaikilla meillä keski-iän kultavuosia elävillä, niin koen katumusta monista tekemistäni teoista ja valinnoista. Mutta toisaalta myös ylpeyttä joistain saavutuksistani, ensisijaisena oman poikani olemassaolon.

 

Tämä ikä kenties tekee sen, että alkaa muistella elämänsä kulkua, sen hyviä ja ehkä vähemmänkin hyviä hetkiä. Tapsa Rautavaaran ”Päivääkään en vaihtaisi pois” toki soi mielessä, mutta ehkäpä kuitenkin mieluusti vaihtaisin pois useammankin päivän – tai ainakin noina päivinä tekemäni päätökset ja valinnat…

 

Mutta kukapa ei olisi jälkiviisas… Aina on helppoa jälkikäteen arvostella tekoja ja päätöksiä, jotka niitä tehdessä koki oikeiksi – joskus epäröimättä, joskus epäröiden.